Hapuilua koulutuksen tulevaisuudesta
Tiettävästi ensimmäinen koulu sijaitsi muinaisessa Sumerissa nykyisen Irakin alueella noin 5000 vuotta sitten. Tätä koulua kutsuttiin edubaksi. Edubassa opetettiin kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan. Niin pääsi eliittiin. Siinä on koulutuksen alkuaihio.
Suomalaisen koulun juuret ulottuvat 1200- luvulle. Tuolloin syntyi Turun katedraalikoulu kouluttamaan pappeja. Viimeistään reformaation jälkeen 1600-luvulla kasvoi kuninkaallisen virkamiehistön, mutta myös kauppiaisporvareiden koulutustarve. Tuolloin Ruotsi-Suomeen rakennettiin ensimmäinen koulutusjärjestelmä, pedagogio – triviaalikoulu – kimnaasi – akatemia.
Koulutettujen osuus väestöstä taisi mahtua yhden prosentin sisään aina 1860-luvulle saakka. Tuolloin käynnistyi laajenemisprosessi. Se johti askel askeleelta nykytilanteeseen, jossa jokainen suomalainen nuori on oppivelvollinen 18 vuoden ikään saakka. Yli puolet heistä suorittaa vielä sen jälkeen korkea-asteen tutkinnon.
Olemme luoneet korkeatasoisen koulutusjärjestelmän, joka on aika hyvin löytänyt tasapainon elinkeinoelämän kvalifikaatio- ja kvalifointitarpeiden ja yksilön sivistymisoikeuksien välillä. Pitkään suomalaista opetuksen laatua, tuki- ja hoitotoimen laajuutta ja maksuttomuutta on ihailtu. Eikä syyttä: Kaikki tämä on luotu keskimääräisillä kustannuksilla. Lisäksi järjestelmää on paikattu ja korjattu ja faceliftattu ja hölskytetty. Perusrakenne on kestänyt. Kestänyt. Kestänyt.
Kauanko se vielä jaksaa näin? Oppimistulokset ihan perusasioissakin ovat tutkimusten mukaan liukumäessä – toki niin ne ovat monessa muussakin maassa. Selvitykset ja kyselyt vahvistavat, että niin oppilaiden ja opiskelijoiden kuin opettajienkin pahoinvointi kasvaa. Ja ahdistus. Ja mielenterveyden ongelmat. Pienehkö, mutta yhä kasvava osuus nuorista, ei enää kiinnity kouluun. Usko koulutuksen tehoon himmenee. ”Hemmasittareita” on yhä enemmän. Ja väkivaltaa, jopa jengejä.
Kaikkiallinen muutos on ollut raju. On turha toivoa, että muutos pysähtyy. Se kiihtyy. Maapallo kuumenee. Globaalit kriisit syvenevät. Politiikan pelikirja avataan yhä julmemmaksi. Arvot sulavat. Media muuttuu rahan kalastukseksi. Teknologia, mm. some, avaa tasavertaisia mahdollisuuksia hyvälle ja pahalle. Se luo uusia tapoja tehdä sosiaalinen loikka – ja samalla se sulkee ulkopuolelle.
Yhä useampi muutos tulee yllättäen, kenenkään tahtomatta ja pyytämättä. Sumu, anomalia, lisääntyy. Maailma muuttuu yhä arvaamattomammaksi. Suomi muuttuu. Väestö ikääntyy. Lapsia syntyy yhä vähemmän. Sisäinen muuttoliike tyhjentää ja täyttää maata. Suomalaisuus muuttuu.
Tulee ihan sääli. Kuinka meidän käy? Kuinka koulun käy? Koulutus on instituutio. Instituutio taas on vakiintunut tapa ratkaista jokin ongelma. Mitä ongelmaa ratkomaan koulutus on aikanaan luotu? Mitä tavoitetta toteuttamaan? Entä, kun maailma muuttuu, löytyykö koululle ongelmaa, jonka se voisi ratkaista? Tai uusia keinoja?
Sukelletaan taas syvyyksiin. Koulutusinstituutiolla on ollut vuosituhansien aikana monia tehtäviä: tradition siirto ja päivitys, kvalifikaatio eli pätevöittäminen toisaalta eheäksi, sivistyneeksi persoonaksi ja toisaalta eri ammatteihin, integrointi eli sopeuttaminen sekä kvalifiointi eli sijoittaminen oikeille paikoille yhteiskunnan hierarkiassa eli karsinta. Sielun pelastus. Uudenlaisen ihmisen ja yhteiskunnan luominen. Revoluution toteuttaminen. Tylsästi merkittävä tehtävä on ollut myös järjestää alaikäisille järkevää tekemistä, jotta vanhemmat voivat käydä töissä. Argh!
Mikä olisi se tulevaisuudessa koulutuksen tärkein tehtävä? Sata vuotta sitten eläneen John Deweyn mukaan koulun tehtävä oli opettaa, kuinka selvitä elämässä. Riittäkö se? Tulisiko koulutuksen tehtävänä olla antaa aineksia ja virikkeitä, jopa kukoistaa? Nyt ja myöhemmin aikuisena, tulevaisuudessa.
Mihin siis pitäisi tulevaisuuden koulutuksessa keskittyä? Saku Tuomista mukaillen: Opettamaan asioita, joita tarvitaan, on tulevaisuus sitten millainen tahansa. Entä jos koulun tehtävä olisikin antaa eväitä hyvään ja jopa onnelliseen elämään? Ihan kaikille. Ei vain työelämään, vaan myös omaan elämään. Tulevaisuuden pedagogiikka olisi sekä että -pedagogiikkaa. Koulutuksesta tulisi olla hyötyä kaikille, yhteiskunnalle, työelämälle ja jokaiselle kasvavalle lapselle ja nuorelle. Nyt ja sitten.
Mitä tämä vaatisi? Satsausta oppilaisiin ja opiskelijoihin, ei vain yhteiskunnan kannalta tärkeisiin pätevyyksiin. Heidän hyvinvointiinsa. Olisi uskallettava karsia asioita, joista kaikkien tulisi oppia kaikki. Vähemmän olisikin enemmän, kuten Pasi Sahlberg on todennut. Olisi uskallettava määritellä se kaikkein tärkein, sanotaanko ikiaikainen perusoppiaines, yleissivistys, joka opeteltaisiin ”vaikka korvasta vetäen”, kuten Jukka Sarjala aikanaan totesi. Tai jota tänään mediassa kutsutaan vaatimisen vahvistamiseksi.
Olisi jätettävä a) tilaa asioille, jotka nousevat ajan juoksussa ajankohtaisiksi. Oppimäärissä voisi olla kaikilla asteilla sekä staattinen että dynaaminen osa. Ei siinä kaikki: b) Tarvittaisiin aikaa sekä yhteiskunnalle tärkeille että jokaiselle oppilaalle/opiskelijalle itselleen tärkeille innostaville asioille. Harrastuksille.
Tehdään asia vielä haastavammaksi: c) Kaikki tärkeä tapahtuu kohtaamisissa. Tulevaisuuden koulutuksen tulisi tyydyttää ihmisen perustarpeita: Paitsi mahdollisuutta oppia, myös olla oman toimintansa käynnistäjä, saada huomioita itselle tärkeiltä ihmisiltä ja olla iloksi ja hyödyksi. Kohtaaminen vaatii rauhaa.
Yksi peruskoulun isistä Erkki Aho totesi viime vuonna, että peruskoulu tarvitsee rahaa, rakkautta ja rauhaa. Samat eväät toivoisin kaikille koulutuksen asteille.
Martti Hellström, opetusneuvos, KT