Siirry sisältöön

Harrastaminen koulussa – korvamerkittyä valtionosuutta tarvitaan

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi helmikuussa Harrastamisen strategian (OKM:n julkaisuja 2019:7). Muistio on pitkän, koulun kerhotoiminnan kehittämistyöryhmän muistiosta 1998 alkaneen kehityskaaren uusin etappi. Keskiössä on jo kahdenkymmenen vuoden ajan ollut sama tavoite: kouluista tulisi kehittää alueensa harrastustoiminnan keskuksia, joissa lapset ja nuoret saisivat harrastaa matalalla kynnyksellä, ilmaiseksi tai huokealla, monipuolisesti ja laadukkaasti toteutettuja harrastuksia.

Vielä kymmenen vuotta sitten kuuli väitettävän, etteivät lapset ja nuoret halua jäädä kouluun. Argumentoijat ummistivat silmänsä siltä, että nuoret, jotka iltaisin notkuivat ja mopoilivat koulun pihalla olivat juuri niitä, jotka olisivat hyötyneet koulun harrastustarjonnasta.

Koulussa harrastamisen tärkeydestä vallitsee nykyisin suorastaan hämmästyttävä yksituumaisuus. Poliittisen kentän eri laidoilla, laajalla järjestökentällä, eri hallinnonaloilla ja myös opetustoimen toimijoiden kesken nähdään nyt selvästi, että kouluun vietynä harrastaminen tuottaa parhaita vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin, perheiden arkeen ja myös koulumyönteisyyteen, -motivaatioon, oppimistuloksiinkin. Myös niiden nuorten, joilla ei ole yhteiskuntaan juuri muuta tarttumapintaa, tavoittaminen harrastuksiin on mahdollista koulun kautta.

Uusi strategia nostaa kaksi kärkeä. Harrastuksien pitäisi olla koulussa kaikkien saatavilla, siis kiinnostavia myös niille 90 prosentille nuoria, joilla jo on harrastuksia. Toinen tavoite on saada mukaan se nuorten kymmenys, joka on ollut kaikkien järjestelmien ja mahdollisuuksien tavoittamattomissa. Kun nämäkään kärjet eivät ole uusia, miksi asia sitten ei ole edennyt, kymmenissä vuosissa?

Vastaus piilee harrastamisen edunsaajissa. Valtion nuorisoneuvoston selvityksen 2017 mukaan lasten ja nuorten harrastamiseen valuu suorina ja epäsuorina julkisina tukina 250-300 miljoonaa euroa vuosittain. Asian tärkeys on siis tunnustettu, mutta tuhannet kolehtihaavit keräävät tuet, ennen kuin ne näkyvät harrastuspalveluina. Tällä hallituskaudella kehitys on kulkenut yhä pirstaleisemman rahoitusmallin suuntaan. Arvoketjun suunta on väärä. Se pitäisi rakentaa lasten ja nuorten tarpeista käsin, ja kanavoida resurssi haluttujen vaikutusten ja vaikuttavuuden kautta. Rahaa ei tarvittaisi välttämättä lisää, mutta malli olisi uudistettava perinpohjaisesti.

Jos halutaan, että harrastaminen koulussa toteutuisi yhdenvertaisesti Suomen joka kolkassa, pitäisi olla rohkeutta siirtyä päälukuun pohjautuvaan rahoitusmalliin. Ts. avustus korvamerkittäisiin kunnille lapsiluvun mukaan. Kunnat vastaisivat harrastustoiminnan koordinoinnista kouluilla siten, että alueella olevat harrastuksia tarjoavat tahot olisivat palvelujen tuottajina yhdessä koulun oman opetushenkilöstön kanssa. Harrastukset, joissa nuoret jo nyt käyvät, toteutuisivat myös koululla.

Jos halutaan, että myös harrastamattomaan kymmenykseen lukeutuvat nuoret löytävät itselleen mieluista toimintaa, koulujen moniammattillinen henkilöstö ja oppilashuolto, pitää sitoa mukaan. Heidät tarvitaan ohjaamaan nuoria harrastuksiin ja huolehtimaan, että palveluvalikoimassa huomioidaan heidän tarpeensa.

Jos halutaan, että harrastaminen koulussa olisi mielekästä lapsille ja nuorille, heidän on itse saatava osallistua toiminnan suunnitteluun ja arviointiin. Myös vanhemmat ovat tässä avainroolissa.

Jos halutaan, että harrastaminen koulussa onnistuisi ja toteutuisi, on tunnettava myös koulu: Millainen instrumentti se on, mitkä ovat sen voimavarat ja vahvuudet, miten toiminta on organisoitava, jotta kone toimii voidellusti.

Tutkimuksen perusteella tiedetään tarkasti, millainen harrastustoiminta tuottaa tehokkaimmin hyvinvointia, koulumyönteisyyttä ja sosiaalisen yhteisön vahvistumista. Koulussa tapahtuva harrastaminen tulee rakentaa tälle tiedolle. Tärkeintä on, että lähtökohdaksi otetaan tavoite lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä hyvinvoinnin koheneminen. Se pitää asettaa koulussa tapahtuvan harrastamisen arvioinnin ja kehittämisen mittariksi.

Minna Riikka Järvinen
toiminnanjohtaja, KT, EMBA
Kehittämiskeskus Opinkirjo

Jaa sosiaalisessa mediassa